Teksti ja piirrokset: Pekka Helanen

TUMPS vai DUUUMMMMMM ...

eli rumpusoundin perustekijät, jotka rumpalin on hyvä tietää !

 

Oli hienoa huomata kuinka tärkeässä osassa rumpu oli vuosituhannen vaihtuessa, kun ympäri maailmaa vietetyissä juhlissa oli toinen toistaan vaikuttavampia rumpaleiden esityksiä. Mutta mistä oikein muodostuu rummun sointi – ääni, joka on kiehtonut ihmistä aivan aikojen alusta asti.

Rumpalin soitin, rumpusetti, koostuu useammasta osasta: symbaalit, telineet, pedaalit, istuin ja varsinaiset rummut. Symbaalien soundia ei itse voi ainakaan parantaa ( huonontaa kyllä voi ). Telineet, pedaalit ja istuin taas vaativat silloin tällöin huoltoa pysyäkseen toimintakunnossa. Ja itse rummuille soittaja voi sitten tehdä paljonkin muovatakseen niiden sointia haluamaansa suuntaan.

Saadakseen rummusta mieleisensä soundin on rumpalin luonnollisesti tunnettava rummun sointiin tai soimattomuuteen vaikuttavat perustekijät. Niitä ovat mm. rungon valmistusmateriaali ( puu, metalli, lasikuitu, akryyli… ), rungon seinämän paksuus sekä rungon mittasuhteet( halkaisija/syvyys ). Samoin rummun pyöreys, reunaviisteen profiili ja sen tasaisuus vaikuttavat sointiin oleellisesti. Osansa on myös virvelin mattosyvennyksellä ( snare bed ), kalvon kiristysvanteen materiaalilla ja vanteen kunnolla. Puhumattakaan kalvon paksuudesta ja sen pinnoituksesta tai siitä, kuinka rumpu on ripustettu tai kiinnitetty. Eroa on silläkin, onko rummussa yksi vai kaksi kalvoa ja viimekädessä ratkaisee tietenkin se, kuinka rumpu on viritetty.

Hieman vähäisemmässä määrin vaikuttavat myös rummun pintakäsittely ( lakkaus, öljy/vaha, muovipäällyste,,,), sisäpuolen pintakäsittely, virityspesien materiaali ja sijoitus, venttiiliaukko sekä muutama muu pikkuseikka, joita ei kannata tämän jutun yhteydessä käsitellä. Katsotaanpa nyt kuitenkin näitä merkittävämpiä osa-alueita yksitellen.

Rungon valmistusmateriaali

Maallikkokin varmaan kuulee eron metallisen ja puisen rummun välillä. Yleisin akustinen rumpu on viimeiset kolmisenkymmentä vuotta valmistettu muotissa, liimaamalla puuviiluja päällekkäin ristiin. Puisen rummun ominaissoundi on pehmeä ja lämmin, parhaimmillaan hyvän sustainin ( äänenkeston ) omaava.

Arvostetuimmat puulajit rummuissa ovat vaahtera ja koivu. Vaahteralla on voimakas, kirkas soundi ja pitkä sustain, kun taas koivurumpu on lämmin ja hieman tummempi. Varsinkin edullisimmissa rummuissa on yleistä yhdistellä eri puulajeja. Yleensä siten, että pintaviiluiksi käytetään koivua tai vaahteraa ja välikerroksiin edullisempia puulajeja kuten mahongin sukulaisia tai vaikkapa eukalyptusta. Muita yleisesti käytettyjä puita ovat mm. pyökki ja mahonki.

"All maple" tai "100% maple" ei tarkoita, että rumpu olisi valmistettu kokopuusta, ts. yhdestä puukappaleesta, vaan rummun kaikki viilut ovat vaahteraa ( maple ). "Solid wood" tai vaahteran kyseessä ollessa "solid maple" on kokopuisen rummun englanninkielinen termi.

Kokopuinen rumpu, yleensä virveli, on valmistettu taivuttamalla lämmitetty ja/tai höyrytetty puukappale muotin ympärille. Kokopuiset rummut ovat parhaimmillaan erittäin herkkä- ja tiivissointisia, mutta varsinkin vanhojen yksilöiden ongelmana on ollut pyöreänä pysytteleminen.

Metallisen rummun sointi on voimakas ja kova. Muutamia vuosia taaksepäin rumpusetin virveli oli lähes aina metallia, mutta nykyään puuvirveli tuntuu olevan suositumpi. Myös kokonaisia rumpusettejä on aikojen saatossa valmistettu esimerkiksi ruostumattomasta teräksestä. Virveleitä valmistetaan mm. teräksestä, messingistä, alumiinista, pronssista ja kuparista. Näillä kaikilla on oma äänenvärinsä, mutta yleisesti metallirumpu on kuuluva ja herkkäsointinen.

Lasikuitu- , akryyli- ja muita muovirumpuja on putkahdellut markkinoille silloin tällöin, mutta ne eivät koskaan ole tehneet varsinaista läpimurtoa. Syynä lienee ensimmäisten mallien kestävyys- ja soundiongelmat. Tämän päivän osaamisella voidaan näistä keinoaineistakin tehdä mielenkiintoisia ja joskus ihan hyväsoundisiakin rumpuja. Ominaissoundi on usein melko voimakas ja pyöreämpi kuin metallirummulla.

Rungon seinämän paksuus

Puurumpujen esitteissä kerrotaan usein, tässä rummussa on niin ja niin monta viilukerrosta ( engl. "plies"). Kannattaa kuitenkin huomioida, että eri valmistajilla viilun paksuudet vaihtelevat ja nämä erot voivat olla sangen suuria. Esimerkiksi eräässä huoltamassani modernissa japanilaisessa rummussa ohuin viilu oli 0,3 mm ja 50-luvun amerikkalaisessa paksuin oli 3 mm.

Viilujen lukumäärällä ja puunsyiden suunnalla on suuri merkitys rungon lujuudessa, mutta rummun soinnin kannalta merkittävämpää on seinämän kokonaispaksuus. Yleistäen voidaan sanoa, että rummun ominaissointi, eli ääni, jonka pelkkä runko ilman kalvoja ja kiinnittimiä koputtamalla antaa, nousee samalla kun seinämän paksuus kasvaa. Sama vaikutus on myös rummun sisäpuolisilla vahvistusrenkailla ( reinforcing rings, sound rings ), joita siis voidaan käyttää paitsi rakenteen lujittajina, myös soinnin muokkaajina.

Paksu seinärunko lisää myös rummun kykyä tuottaa ääntä. Esimerkiksi ohutseinäinen puuvirveli soveltuu hyvin vaikkapa jazziin ja studiohommiin, mutta kovaa soittavan hevirumpalin käsissä sellainen rumpu niin sanotusti tukehtuu. Ei auta, vaikka hakkaisi kapulat nurinpäin. Kovaan keikkasoittoon kannattaa hankkia paksumpiseinäinen rumpu.

Yleisin seinämäpaksuus puurummuissa on noin 6-8 mm, ohuimpien ollessa noin 3-4 mm ja paksuimpien 10-20 mm.

Rummun pyöreys

Tuottaakseen selkeän, puhtaasti soivan äänen, rummun tulisi olla mahdollisimman pyöreä. Urani varrella ei eteeni ole vielä tullut rumpua, joka olisi täydellisen pyöreä. Lähes pyöreitä on paljon, soikeita tai aaltoilevia vähemmän. Onneksi rumpusetiltä vain harvoin vaaditaan hyvän patarummun puhtaasti soivaa ominaisuutta. Siksi pienet heitot pyöreydessä eivät yleensä haittaa rummun viritystä. Vaikka rumpu olisi hieman soikea ilman kalvoa, kalvon kiristyessä paikoilleen se yleensä pakottaa rummun pyöreäksi. Tämä ei tosin päde paksuihin puu- tai metallivirveleihin. Jos pyöreydessä on niin suuri heitto, että kalvo ei ilman voimankäyttöä mene paikoilleen, on todennäköistä, että rumpua ei saa hyvään vireeseen. Tällaisen rummun korjaus on tavallisesti mahdollista esimerkiksi vahvistusrenkaan asennuksella tai vaihdolla.

Rummuissa, erityisesti vanhoissa kokopuisissa virveleissä, kannattaa aina pitää molemmat kalvot paikoillaan ja suht´ tiukalla, sillä se on paras suoja vääntymistä vastaan ja lisäksi se estää reunaviisteen vauriot.

Reunaviiste ja mattosyvennys

Rumpurungon reunaviiste tai kantti ( bearing edge ) on soundin kannalta erityisen tärkeä. Mikäli viiste on vahingoittunut tai väärin tehty, on rummulta turha odottaa paljoa.

Lähes jokaisella valmistajalla on oma tapansa ajaa viisteen profiili. Viisteen tärkeä tehtävä on välittää kalvon värähtely rummun runkoon ja siksi viisteen profiililla voidaan vaikuttaa soundiin. Vanhoissa nahkakalvoisissa rummuissa reunaviiste oli hyvin loivasti pyöristetty molemmilta puolilta ( kuva 1 ). Muovikalvojen tultua ’50-luvun lopulla alettiin leikata sisäviistettä jyrkemmäksi ( kuva 2 ) ja ’90-luvulla on esiintynyt lähes veitsenteräviä viisteitä ( kuva 3 ). Äärimmäisen terävä viiste tuottaa terävän ja tarkan, mutta ohuemman soinnin kuin sellainen viiste, jossa kalvo kulkee pidemmän matkan reunan harjan yli, jolloin rummun sointi on lämpimämpi ja lihavampi. Terävän viisteen huonoja puolia on sen herkkyys vaurioitua esimerkiksi kapulan huti-iskussa ja lisäksi ohuen harjan on vaikea kestää painumatta tiukan kalvon alla.

Rummun viisteen kunnon voi tarkistaa irroittamalla kalvon ja asettamalla rummun alassuin esimerkiksi lasipöydälle tai muulle ehdottoman suoralle pinnalle. Sitten laitetaan vain kirkas valo rummun sisälle ja hitaasti rumpua pyörittämällä tarkkaillaan alareunaa: mikäli valo loistaa jostain kohdasta selvästi, on reunaviisteen tasoitus ja uudelleenajo paikallaan.

Joskus rummun rungon halkaisija on niin suuri, että rumpukalvo on lähes pakotettava paikoilleen

( yleensä vanhojen rumpujen ongelma ). Seurauksena on, että kalvossa oleva pyöristys jää pullistelemaan viisteen päälle eikä asetu tiiviisti ( kuva 4 ). Ongelma ei parane, vaikka kiristäisi kalvoa. Silloin voidaan tehdä reunaviisteen uudelleenmuotoilu siten, että siirretään harjan paikka sisemmäksi rumpua, jolloin kalvon on mahdollista istua tiiviisti ( kuva 5 ). Eräät valmistajat tekevät rumpunsa tarkoituksella normaalikokoja pienemmiksi, jolloin kalvon pyöristys varmasti jää viisteen ulkopuolelle. Tällaiset rummut ovat myös helpommin ja herkemmin viritettäviä.

Virvelin alareuna poikkeaa muiden reunojen tasaisuudesta. Kyseessä on mattosyvennys ( snare bed ), viisteeseen tehty painuma tai leikkaus, jonka tarkoitus on mahdollistaa virvelimaton tiivis kosketus alakalvoon maton ollessa jännitettynä eli käytössä. Mattosyvennyksen malleja on yhtä monta kuin valmistajiakin. Toiset tekevät tylyn kuopan, toiset leveän syvennyksen. Pääasia on, että syvennystä löytyy, sillä muuten virvelimaton kontrolloimaton särinä on aina vieraanamme.

Rummun halkaisija/syvyys

Harvoin näkee diibadaabaa soitettavan 24-tuumaisella bassarilla ja isoilla power-tomeilla, kun taas viime vuosina melko rajullakin otteella soittavilla rumpaleilla on bongattu liikuttavan pieniä settejä.

Selityksenä on se, että isoista rummuista tulee hieno iso ja kova soundi, mutta ei sitten muuta, ei ainakaan kovin helposti. Pienemmät rummut taas ovat sointiskaalaltaan monipuolisemmat ja hyvällä mikityksellä ja äänentoistolla on mahdollista saada aivan pikkusettikin kuulostamaan melko massiiviselta. Mitä isompi ja syvempi rumpu, sitä enemmän ilmaa ja massaa täytyy saada värähtelemään äänen tuottamiseksi. Ison tomin kyky reagoida kapulan iskuihin ei sen vuoksi ole kovin herkkä.

Niin sanotut lyhyet tomit ovat viime aikoina tulleet kovin suosituiksi ja niistä onkin helppo saada hyvä soundi erityisesti äänitystilanteessa. Lisäksi mahdollisuus asettaa tomit matalalle bassarin päällä on miellyttänyt monia. Bassorummussa lisäpituus tai –syvyys on paikallaan, jos haetaan lisäbotnea, mutta siinäkin tulee raja vastaan: jos syvyys on kovin paljon enemmän kuin halkaisija, muuttuu rumpu raskaammaksi soittaa.

Kiristysvanne

Nykyään rumpuihin, erityisesti virveleihin, on saatavilla useita erilaisia vanteita. Prässätty teräsvanne on yleisin ja sitä valmistetaan ainakin kahta paksuutta. Monet pitävät teräsvanteen joustavuudesta ja soinnista, mutta ohuimmat vanteet saattavat olla turhankin joustavia, ainakin tiukassa virvelissä.

Valetut vanteet eivät jousta eivätkä myöskään soi teräsvanteiden tavoin, mutta mahdollistavat mm. tiukkasoundisen kanttilyönnin. Valuvanteinen rumpu on myös helpompi virittää tasaisesti.

Puuvanteet ovat tulleet uudelleen historian hämäristä, tosi uudella tavalla tehtyinä. Oikealla tavalla valmistettu puuvanne on uskomattoman luja ja kanttisoundi on omaa luokkaansa.

Kalvoista

Puuttumatta tarkemmin kaikkiin kalvovaihtoehtoihin voidaan todeta, että rumpalin suurin mahdollisuus vaikuttaa rumpujen soundiin on ehdottomasti kalvojen valinta. Vaikka rungon valmistusmateriaalin vaikutusta ei voi hävittää, niin sopivilla kalvoyhdistelmillä voidaan sama rumpu saada soimaan lyhyemmin tai pidempään, lihavammin tai ohuemmin, pehmeämmin tai kovemmin jne. Mikäli et ole tyytyväinen nykyisten rumpujesi soundiin, kannattaa ennen setin vaihtoa kokeilla uusia kalvoyhdistelmiä, oikea soundi voi löytyä halvemmallakin!

Rummun ripustus, kellutus

Rummun mahdollisimman pitkän ja puhtaan soinnin kannalta rungon esteetön värähtely on erittäin tärkeää. Rummun kylkeen kiinnitetty suuri metallimurikka, josta joskus jopa tulee kiinnitysputki pitkälle rummun sisälle, on pahimmassa tapauksessa tehokas värähtelyn tappaja.

Tomien ripustukseen on nykyisin lähes kaikilla suurimmilla rumpuvalmistajilla oma kellutussysteeminsä, eräillä myös virveliin. Kelluvan kiinnityksen voi asentaa jälkikäteen myös vanhempiin rumpuihin.

Toinen varsin yleinen ongelma on lattiatomin jalkojen kumitutit, jotka yleensä ovat liian pienet, kuluneet puhki, tai niitä ei ole ollenkaan. Silloin lattiatomin soundi on lyhyt ja töksähtävä. Testaa tilanne ottamalla toisella kädellä kiinni ylävanteen reunasta, nosta rumpu ilmaan ja soita: sehän soi!

Parannuskeinona voi esimerkiksi vaihtaa suuremmat, pehmeät kumitutit tai laittaa vaikka vaahtokumipalat jalkojen alle.

Joidenkin mielestä kellutushomma on mennyt turhan pitkälle ja totta onkin, että on paljon rumpuja, jotka soivat komeasti perinteisillä ripustuksilla. Jokaisen rumpalin kannattaa myös kokeilla, kuinka virvelin soundi muuttuu riippuen siitä, onko virveliteline kiristetty tiukasti alavanteen ympärille, vai lepääkö rumpu höllästi telineellä. Ero voi olla aikamoinen. Myös pikkutomien kiinnitys bassorumpuun saattaa vaikuttaa bassarin soundiin ( ja päinvastoin ), siksi monet ripustavatkin tomit peltistandeihin tai omiin telineisiin.

Virityksestä

Rumpujen viritykseen liittyy niin paljon mahdollisuuksia, että se vaatii kalvojen ohella oman juttunsa. Parhaimmillaan neliosainen setti on viritetty viidessä minuutissa, mutta pahimmillaan monitominen monsterisarja vie päivän. Olennaista on, että edellä mainitut perusasiat ovat kunnossa. Mikäli haluttu soundi on töks ja tumps, riittää usein sinnepäin-tyyli. Mutta jos on kelluvia tomeja ja ollaan menossa studioon äänittämään musiikkia, jossa A- ja B- osan jälkeen voi jopa tulla C- osa, niin viritys onkin jo tarkka homma.

Yleensä rumpuja pidetään häly-soittimena, mutta pitkään soivat rummut, erityisesti tomit, tuottavat selvän sävelen. Siksi tällaiset rummut tulisi virittää ensinnäkin vallitsevan säveltason mukaan, sekä sopivin intervallein tomien kesken. Joskus täytyy jonkun rummun virettä muuttaa soitettavan kappaleen mukaan, tai olla soittamatta kyseistä rumpua.

Eräs hyvän rummun ominaisuus on laaja sointialue: olipa kalvo löysällä, tiukalla, tai siltä väliltä, niin rumpu soi aina hyvin ja tasaisesti. Kehnommilla rummuilla on usein vain yksi melko kapea alue, jossa rumpu soi.

Pintakäsittely

Rummun rungon ulkopuolen pinnoituksella on soinnillista merkitystä, mutta se ei ole yleensä erityisen merkittävä. Joskus muovi- tai vinyylikalvolla päällystetty rumpu saattaa päästellä ylimääräisiä ääniä johtuen siitä, että pinta ei ole kunnolla kiinni tai se on murtunut. On myös esitetty, että huonosti kiinni olevalla pintakalvolla olisi vaimentava vaikutus. Jos haluaa ottaa vanhan päällystyksen kokonaan pois ja esimerkiksi lakata rummut, kannattaa varautua siihen, että alta paljastuva pintakerros on täynnä halkeamia, kittiä tai värisävyt vaihtelevat eri rumpujen kesken. Rumputehtailla on ymmärrettävistä syistä tapana päällystää juuri pinnaltaan vaatimattomimmat rungot. Paksu lakkapinta nostaa rungon viretasoa ja joskus demppaa värähtelyjä. Vähiten rungon värähtelykykyyn vaikuttaa öljy- tai vahakäsittely. Pintakäsittelyn suurin merkitys on kuitenkin lähinnä esteettinen.

Rummun sisäpuolen pintakäsittelyn tarkoitus yleensä on vähentää ilman kosteuden vaikutusta runkoon, mutta esim. lakkakerroksella voidaan myös joissain tapauksissa kirkastaa ja korostaa ylä-ääniä.

Virityspesä

Osalla, johon viritysruuvi kiinnittyy, on monenlaisia nimityksiä. Puhutaan mm. helasta ja muhvista, mutta virityspesä ( lug ) on sopivan kuvaava. Se on yleensä valettu tai sorvattu, ontto tai umpinainen, niklattu, kromattu, kullattu tai messinkiä. Jotkut valmistajat ovat sitä mieltä, että virityspesät pitää eristää rungosta kumi- tai muovilätkällä, toiset taas pitävät pesiä soundin parantajina ja kiinnittävät ne mahdollisimman tiukasti runkoon.

Joissain virityspesämalleissa voi ilmetä sivuääniä sisällä olevan jousen ja vastakappaleen resonoidessa. Sivuääniä tulee yleensä myös silloin, kun soitetaan ilman alakalvoa.

Ns. kelluvarunkoisissa rummuissa ei runkoon ole kiinnitetty lainkaan virityspesiä, vaan viritysruuvit kiinnittyvät suoraan rungon ulkopuoliseen metalliseen lisävanteeseen. Tällöin runko on vapaa värähtelemään ilman ylimääräisiä kiinnityksiä ja tällaiset rummut ovatkin yleensä erittäin herkkäsointisia. Virityspesien sijoitus rungon kohtaan, joka värähtelee vähiten ( nodal point ), edesauttaa rummun sointia omalta osaltaan.

Venttiiliaukko

Kalvojen värähtelyn helpottamiseksi täytyy ilman päästä karkaamaan rummun sisältä. Siksi lähes jokaisesta rummusta löytyy vähintään yksi venttiiliaukko, joka voi joskus olla myös piilotettuna mattokoneiston taakse tai kelluvarunkoisissa erilliseen lisävanteeseen. Aikoinaan jazz-rumpalit saattoivat myös käyttää venttiilittömiä rumpuja saadakseen tiukan, tukahtuneen soundin erityisesti tomeista. Nykyisin on saatavilla myös virveleitä, joissa on useita suuria aukkoja ympäri rumpua. Tällaisen rummun soundi on kovempi ja lyhyempi, maton ääntä korostava.

Ja mitä tämä kaikki merkitsee?

Yhteenvetona toteaisin, että rumpujen sointiin vaikuttaa todella moni seikka. Lukuun ottamatta valmistusmateriaalia ja sen paksuutta, voi rumpali itse vaikuttaa ratkaisevasti moniin tekijöihin, kuten kalvojen valintaan, viritykseen, kellutukseen, virvelimaton vaihtoon jne.

Ammattilaisen tehtäväksi kannattaa sitten jättää esimerkiksi reunaviisteen parannukset, mattosyvennyksen trimmaus tai vahvistusrenkaiden korjaukset.

Ja kaikille tarkempia käytännön vinkkejä kaipaaville tiedoksi: lisää asiasta ensi numerossa.

Artikkelin kirjoittaja Pekka Helanen on hämeenlinnalainen soitinrakentaja-muusikko, joka on rakentanut ja korjannut kieli- ja lyömäsoittimia ’80-luvun alusta asti, erikoisalueenaan rummut.

Helanen on tiettävästi ainoa rumpujen rakentaja pohjoismaissa, joka valmistaa rungot itse.

Mies on myös pianonvirittäjä toisessa polvessa ja rumpali Hämeenlinnan Kaupungin Teatterin orkesterissa sekä Travellin’ House Bandissa.

Tämä artikkeli on julkaistu Riffi –lehdessä 1/2000